Ensimmäinen idea

Elokuussa 1994 olin viikon verran kalastamassa Näätämöjoella Inarissa, kun kalastukseen tuli parin päivän pakkolepo siksi, että nyrjäytin nilkkani kahlatessa. Sattui olemaan helle eikä sääskistä tietoakaan, ja joen rannalla oli mukava istuskella katselemassa suovillan leijailua kevyessä tuulessa ja ennen kaikkea kuuntelemassa kosken ääntä. Sehän kuulostaa periaatteessa samalta koko ajan lukuunottamatta äkillisestä tuulen suunnan muutoksesta tai pään kääntämisestä johtuvia vaihteluita. Mutta on jotain, jota ei tavallisesti tule ajatelleeksi: virtaavan veden äänessä erottuu pulsseja, jotka ovat jollakin tavalla, esimerkiksi voimakkuudeltaan, säännöllisiä, mutta joissa silti säilyy joku yllätyksellinen, epäkesko elementti. Kirjoitin jonnekin kalastuslupien ja karttojen kääntöpuolelle ylös muutamia rytmihahmoja ja hahmottelin yksinkertaisin viivoin paria musiikillista ideaa, jotka tulivat mieleen.

Lähtökohta

Helmikuussa 1995 kaivoin piirustukset esiin ja rupesin miettimään vastausta kysymykseen “Mitä haluan tällä kappaleella sanoa?”. Tärkeimmäksi ajatukseksi jäi jatkuva eteenpäin virtaava liike ja voimakas suunta.

Materiaalia – muotoilua

Tästä alkoi varsinainen sävellystyö ja materiaalin keruu. Kävin läpi koko joukon harmonioita ja järjestin soinnut eräänlaiseksi kartaksi niiden luonteen ja intervallisisällön mukaan, mm. alimpien sävelten välisen intervallin mukaan. Kuvailin uusia musiikillisia tapahtumia piirroksin ja valitsin muutamia nopeita ja hitaita eleitä nuotein toteutettaviksi. Joku niistä kasvoi kuin itsestään reilun puolen minuutinkin mittaiseksi tapahtumaksi, joku taas ei ottanut lainkaan tuulta siipiensä alle. Kun muutamia jaksoja oli valmiina, alkoi syntyä kuva tavoiteltavasta kokonaismuodosta. Muutaman suvannon erottama, tiivistyvä mutta yhä uudestaan samaan karaktääriin kiertyvä tapahtumien virta, työnimellä Neiden (paikka Norjan puolella, jossa joki laskee Jäämereen. Tällä nimellä löytyy partituuri McIntoshistani edelleenkin). Löytämisen hetkiä, hidastuvien ja nopeutuvien pulssien kehittelyä, kipeämmän kuuloisten sointujen etsimistä. Matalien jousten korkealla tapahtuvat, hitaat yläsävelglissandot vaativat samanlaista harmoniaa myös puupuhaltimilta, mikä pani kokeilemaan neljäsosasävelasteikkoa ensimmäistä kertaa.

Muutoksia

8-9 minuutin kohdalla minusta alkoi näyttää siltä kuin söisin lopun eväät liian aikaisin. Vuolain koskipaikka oli jätettävä loppuun (onhan Näätämön Kolttaköngäskin vasta Neidenissä, lähellä vuonoa…). Vähitellen luonnos, joka jo ennestään oli suttuinen, muuttui yhä täydemmäksi orkestraation ja äänenkuljetuksen vaatimista merkinnöistä – muutamista paikoista tuli rivien väliin viisikin eri versiota. Puhtaaksikirjoitus Puhtaaksikirjoitusvaiheessa tuli koko ajan pieniä muutoksia, lähinnä teksturaalisista tai äänenkuljetuksellisista syistä, mutta kokonaismuotoon ei enää tarvinnut kajota. Joitakin harmonioita tai soinnun “käännöksiä” piti myös muuttaa, koska esimerkiksi kireän kuuloinen puupuhallinsointu edellyttää joka soittimelta riittävän korkean äänialan. Näitä yksityiskohtia ei particellia innoituksen vallassa kirjoittaessa tule aina ajatelleeksi. Nimi Kun kappale alkoi olla kirjoitettuna koneeseen ja loppueditointia vaille, piti vielä keksiä sille nimi; työnimenä ollut Neiden viittasi liian ahtaasti tiettyyn paikkaan. Soitin Sevettijärven kyläkoulun opettajalle ja kysyin jotain ytimekästä kolttakielistä sanaa. Kun hän kertoi paikallisten asukkaiden käyttävän joestaan yksinkertaisesti nimeä Jokk, asia oli selvä. Lupasin lähettää hänelle kiitokseksi teoksesta nauhan, sitten kun se on soitettu. Esitys Juuri teoksen valmistuttua sain kuulla, että Tapiola Sinfoniettan konsertti, johon ensiesitystä oli suunniteltu, peruuntuu orkesterin huonon taloustilanteen vuoksi. Ensimmäiset, osittain editoimattomat printit lähetin vuodenvaihteessa eräälle tutulle kapellimestarille, mutta hänestä ei koskaan kuulunut mitään. Sitä suurempi oli ilo, kun kappale mahtuikin Radion Sinfoniaorkesterin Pohjois-Suomen kiertueen ohjelmaan keväällä 1997. Teoksen ja sen tekijän pohjoinen syntytausta varmaan auttoi asiaa, samoin se, että se oli kirjoitettu saman kokoiselle orkesterille, jota kiertueen muussa ohjelmassa käytettiin (Brahmsin kaksoiskonsertto ja Mozartin Jupiter-Sinfonia). Odottamatta olikin syntynyt aivan ihanteellinen tilanne: kymmenminuuttinen uutta musiikkia esitettiin tavallisen konserttiohjelman joukossa eikä nykymusiikkifestivaalilla, tavalliselle yleisölle eikä millekään friikkiporukalle. Matkustin orkesterin mukana ensiksi Rovaniemelle ja sitten Kuusamoon (jonne jäin, kun orkesteri jatkoi vielä Kuhmoon). Kuusamossa minusta oli suureksi huvikseni tullut viikon julkkis: kuva Koillissanomien etusivulla kuvatekstinä “Kuusamolaissyntyinen säveltäjä ammentaa aineksia teoksiinsa pohjoisen luonnosta”, haastatteluja paikallisradioon ja muihinkin pohjoissuomalaisiin lehtiin. Seuraavissa Koillissanomissa haastateltiin konsertin tiimoilta muuatta isäntää, joka oli viimeksi käynyt Kuusamo-talossa Katri-Helenan konsertissa:” Oli siinä tyventä ja oli tuiskuakin. Siinä on yksinäinen mies tunturissa, jollain erämaakämpällä. Se alakaa kuulla siellä yksinäisyyvvessä outoja eänie.” – Emännän tunnustus:” Kyllä minä veänsin kuulolaetteen meleko pienelle. Mutta ei se haetannu, kun ei ollu sanoja, joista olisi pitänny saaha selevää.” Palaute Hidas palaute työstä onkin niitä asioita työssäni, joita muusikkopiirien ulkopuoliset tuttavat aina jaksavat ihmetellä. Noin vuodesta 1990 olen tehnyt lähes kaikki työni tilauksesta tai kantaesittävän muusikon aloitteesta ja tottunut kuulemaan tuloksen kohtuullisen ajan kuluttua työn valmistumisesta. Mutta orkesterikappaleiden kohdalla on toisin. Työn tuloksista saa nauttia joskus vasta vuosien jälkeen. Silloin ei ulkopuolisella kritiikillä ole enää kovin paljon merkitystä, sillä työhön liittyneet tuntemukset ovat jo aika kaukana. Muutenkin on oma käsitys onnistumisesta teoksen esitykseen mennessä tullut hyvin selväksi, niin ettei itsetunto ole ulkoa tulevan palautteen varassa. Mielenkiintoisimpia ovat ne kansainväliset yhteydet, joissa kommentteja kuulee uusilta ja oudoilta ammatti-ihmisiltä. Myös kollegoilta tulevaa palautetta kannattaa kuunnella tarkkaan. Teoksen arvosta on oltava täysin vakuuttunut siinä vaiheessa, kun sen laskee käsistään. Ensimmäisessä esityksessä tai harjoituksessa joutuu usein tekemään muutoksia, sillä onhan riskejä otettava, mutta sen jälkeen täytyy luottaa siihen, että tempo-, artikulaatio-, nyanssi- ynnä muut merkinnät ovat kunnossa ja kenen tahansa muusikon ymmärrettävissä ilman konsultointia säveltäjän kanssa. Teos alkaa elää omaa elämäänsä – toivottavasti. Sisäisestä kuulemisesta Usein kysytään, tuottaako uuden teoksen ensimmäinen kuuleminen yllätyksiä. Sävellän paljon pianon ääressä ja vietän liikaakin aikaa harmonioiden jokahetkisen kontrollin kanssa, joten säveltasot ja väritkin yleensä vastaavat tarkalleen odotuksia. Lisäksi koneeseen kirjoitusvaiheessa auttaa nuotinkirjoitusohjelman ohjaama syntetisaattori, vaikka sen soittama tulos, ainakin ilman orkesterisoittimia simuloivaa modulia, tuo teoksesta esiin korkeintaan luurangon. Elävä liha ja henki tulee vain yksityiskohtaisen tarkan sisäisen kuulemisen kautta, joksi pelkkä musiikillisten eleiden ja sointivärien kuvittelu ei riitä. Säveltasoja vaikeampi asia sävellyksen ennalta kuulemisessa on sittenkin ajoitus, timing. Varsinkin nopeassa musiikissa eleiden mittasuhteet ja esimerkiksi taitteiden ylimenojen vaatima aika tuottavat jatkuvaa päänvaivaa. Miksi sitten niin paljon nopeaa musiikkia? Ilmeisesti alitajuisesti pelkään kuulijan mielenkiinnon hiipuvan pitkän hitaan jakson aikana. Niin nimittäin käy minulle silloin, kun itse olen kuulijana. Poikkeuksia onneksi on, kuten Kurtágin hidas musiikki.) Tätä kai Joonas Kokkonenkin tarkoitti päivitellessään sitä säveltämisen vaikeutta, että muutamassa sekunnissa ohikiitävän orkesteripaikan partituurin kirjoittamiseen saattaa mennä vaikka päivä. Reaaliaikaisen nuotintamisen ongelmasta puhuu myös nyt-hetken venyttämisestä inspiroitunut Leif Segerstam. Motivaatiosta Suunnitellun kantaesityksen peruunnuttua ajattelin, että tämä on varmasti viimeinen orkesteriteokseni, jonka teen ilman tilausta. Ilman valtion apurahaa kappale ei olisi koskaan valmistunutkaan. Monilla on tosin kokemusta siitä, että parhaat kappaleet eivät aina synnykään tilauksesta vaan omasta tarpeestaan. Tämäkään kappale ei ole huono – miten se tekijänsä mielestä voisi ollakaan, vieläpä heti syntymisensä jälkeen! Samallahan tulisi myöntäneeksi sen, ettei ole antanut parastaan. Mutta ympäripyöreät työpäivät ilman konkreettista tavoitetta tai dead-linea ovat idealismia, joka kyllä karisee matkan varrella. Pitkän päälle ei ikävä kyllä tuota riittävää tyydytystä – eikä ainakaan toimeentuloa – pelkästään se, että on saanut työn valmiiksi. Soitettavaksi minä kappaleeni kirjoitan ja toivon, että nuotit myös kuluisivat soittajien käsissä. Notaatiosta Kirjoittaessani koetan pitää mielessä sitä, että esittäjä pääsisi elämyksen äärelle turhautumatta siitä, että säveltäjä peittää viestinsä epätaloudellisen notaation taakse. Soittaja tuskin motivoituu siitä, että töihin pitää lähteä niin sanoakseni raivaussaha tai viidakkoveitsi kädessä. Kuulo- ja nuottikuvan välillä on usein ristiriita, ja harjoituksissa herää kysymys, miksi näin yksinkertaisen kuuloinen asia on pitänyt kirjoittaa näin hankalasti. Ehkäpä monelta säveltäjältä puuttuu omakohtainen kokemus yhteissoitosta käytännössä. “Karhean” sointipinnan vaatima kompleksinen tekstuuri, jota harjoitellessaan soolosoittajakin on saada kompleksin, muuttuu mahdottomaksi silloin, kun soittajia on monta samassa stemmassa. Nuorilla ja kokemattomilla säveltäjillä vaiva on anteeksiannettavampi ja selittyi ainakin opiskeluaikanani jälkisarjallisen ideaalin asettamilla ehdottomilla moderniusvaatimuksilla. Itsenäisyydestä Itselleni ratkaiseva vapautuminen omien musiikkipiiriemme miellyttämisen tarpeesta tapahtui vasta kolmikymppisenä opiskellessani USA:ssa (ja sen jälkeen Saksassa), jossa huomasin paitsi rotuni, myös kulttuuriperintöni puolesta edustavani vähemmistön vähemmistöä. Tyylikysymykset jäivät joksikin aikaa tärkeämpien asioiden varjoon. (Muistan Eastmanista korealaisen opiskelutoverin, joka sanoi, että kaikki länsimainen musiikki kuulosti hänestä aluksi marssilta.) Suomalaisuuteen syntyi etäisyyttä, kun ei tarvinnut välittää tippaakaan pikku-uutisista, jotka kotimaassa täyttävät luettuina, katseltuna ja kuunneltuna suuren osan arkipäivästä. Oma identiteetti vahvistui. Ulkomailla oloa ei mielestäni voi pitää vain suositeltavana vaan pakollisena elämänvaiheena tällä alalla. (Terveisiä säveltäjien apurahoista päättäville). Ajan puute Uusimman musiikin kapea suosio yleisön – ja osittain soittajienkin -keskuudessa ei tietenkään johdu yksinomaan luotaantyöntävästä nuottikuvasta. Ongelman ydin on modernin estetiikan sulattaminen, johon lyhytjännitteisen nykymaailmamme perustempo ei anna riittävästi aikaa. Kun “ruoka” ei heti sula, päätellään heti, että kysymyksessä on allergia, vaikka tosiasiassa huono olo saattaakin johtua hotkimisesta tai liian suuresta kerta-annoksesta. Kuvaisiko ihmisen aikakäsityksen nopeutumista sekin, että rytminotaation perusyksikkö on lyhentynyt vuosisatojen mittaan puolinuotista kahdeksasosaksi? Modernin projekti Aloittaessani säveltämistä kuvittelin, että yhä dissonoivampaan harmoniaan siirtyminen on modernistumisen tae. Kuitenkin se todistaa ehkä enemmän yrittämisen halusta ja suorittamisesta kuin tonaalisesta vapautumisesta; se on kuin ensi askel, jonka ottamista helpottaa monilla jonkun 12-säveltekniikan käyttö (omalla kohdallani niiden käyttö rajoittui sävellysharjoituksiin ja niin sanotun joukkoteorian apuun muutamien kappaleiden harmoniaa suunnitellessa). Mielestäni ainakin Schönberg jäi kiinni tähän vaiheeseen, ja hänen tuotantonsa jälkipuolen kappaleista harva jaksaa minua kiinnostaa. Todellinen uuden etsintä alkaa säveltason ulkopuolisten musiikkiparametrien (pulssi, rytmi, säerakenne jne.) vapauttamisesta. Läheisen suhteen syntyminen sekä rytmi- ja pienoismuotorakenteeltaan että tekstuuriltaan perinteestä irronneeseen musiikkiin vei minulta vuosikausia, opintojeni alusta siihen asti, kun Magnus Lindbergin opastuksella rupesin lähestymään musiikillista ideointia analyysin ja piirrettyjen hahmojen avulla. Kuilu säveltäjän ja yleisön välillä Kun kysymys on näin vaikeatajuisesta asiasta, ei suuren yleisön passiivisuutta tarvitse ihmetellä. Nykymusiikkia johonkin konserttiin valitsevalta festivaalijohtajalta ei tietenkään voi odottaa moista paneutumista yhteen ohjelmiston marginaalissa sijaitsevaan osa-alueeseen. Turhan usein näyttää kuitenkin siltä, että ensin on valittu median luoman mielikuvan perusteella säveltäjä ja sitten joku kokoonpanoltaan ja otsikoltaan sopivan tuntuinen kappale sitä tuntematta. Soittajat kyllä soittavat, kun käsketään ja palkka juoksee. Kuten kuvataiteessakin, teoksen vaihtoarvon ratkaisee signeeraus. Kun liikutaan niin abstraktilla ja vaikeasti arvotettavalla alueella kuin moderni taidemusiikki, asettuu epävarman mielipide aina vallitsevan trendin mukaan. Tulevaisuudesta Kuluttajaltaan paljon vaativat taiteen lajit näyttävät joutuvan yhä ahtaammalle teollisen massaviihdetuotannon puristuksessa. Korkeakulttuurin subventoiminen valtion varoin on välttämätöntä, mutta epätoivoisen tuntuista kamppailua markkinavoimia vastaan. Moniarvoisuuden valepukuun pukeutunut ja yksilön valinnanvapautta korostava kaupallisuus on johtamassa arvot yhdenmukaistavaan Coca Cola- kulttuuriin. Tiedonvälityksen siteet yksityiseen pääomaan voimistuvat. Näkyvillä pysyminen vaatii tulevaisuudessa hyvien suhteiden lisäksi myös yhä enemmän rahaa. Onko 2000-luvun alun Suomi samanlainen kuin 1900-luvun lopun Pohjois-Amerikka? Tapio Tuomela 1997