Tapio Tuomelan Neljäntienristeys Oulun kaupunginteatterissa 13.1.2017 Libretto Sami Parkkinen, kapellimestari Erkki Lasonpalo, ohjaus Heta Haanperä, lavastus Kalle Nurminen, puvustus Pasi Räbinä, valosuunnittelu Jukka Kyllönen

H.S. 15.1.2017

On suorastaan yllättävää, miten onnistuneesti Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on kokenut muodonmuutoksen oopperaksi. Säveltäjä Tapio Tuomelan ja libretisti Sami Parkkisen yhteistyön tulos on kirkas tiivistelmä toimeliaan kuusamolaissuvun ihmisistä, heidän haaveistaan ja pettymyksistään. Ohjaus, lavastus, puvustus ja valot saivat aikaan valokuvamaisen terävästi rajatun, jännittyneesti latautuneen avainkohtausten sarjan, jossa näytellään todentuntuista elämänkamppailua ikäänkuin jatkuvalla rakennustyömaalla. Viitekehyksenä on 1900-luvun Suomi, matka karuista oloista yhä paraneviin elinehtoihin , toisen maailmansodan tuhojen ja kärsimysten kautta sinnikkääseen jälleenrakennusvaiheesen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehkeytymiseen. Työntäyteinen elämä ja aineellisen hyvinvoinnin kasvu eivät takaa päähenkilöiden onnellisuutta.

Hallitsevaksi voimaksi oopperassa nousee kätilö-Marian, hänen valokuvaajatyttärensä Lahjan ja rakennusmestarimiehen Onnin tuskainen rakkaudenkaipuu. Mitä pitemmälle Neljäntienristeys etenee, sitä enemmän se alkaa vaikuttaa Lahjan ja Onnin tragedialta. Parkkinen on tarttunut arkisen realistisen romaanin dramaattisimpaan ainekseen, mikä vastaa pitkälti lukukokemusta – kunhan on ensin päässyt Kinnusen palapelimäisen romaanikudelman loppuun. Onni on ainoa, jonka rakkaus kokee täyttymyksen hetkiä. Hän haluaisi rakastaa vaimoaan ja kahden lapsensa äitiä Lahjaa, muttei pysty. Onni pitää miehistä, mikä katkeroittaa Lahjan ja saa Onnin kärsimään syyllisyydentunteesta.

Tuomelan uusklassis-modernistinen, tunteilematon sävelkieli sopii erittäin hyvin 1900-luvun suomalaiseen suku- ja rakennustarinaan. Nämä ihmiset tukahduttavat yleensä tunteensa ja puhuvat lakonisesti useimmiten pelkkää asiaa. Puherepliikit istuvat musiikin koruttomaan tyyliin. Musiikki ilmaisee, että päähenkilöiden pinnan alla kuhisee kuumeisesti. Se on ihmisten mahtavaa energiaväreilyä ja samalla mykkyyteen painattujen ristiriitojen aiheuttamaa piinaavaa jännitystä.

Tuomela on luonut musiikilla eräänlaisen psykologisen trillerin. Kun tunteet joskus purkautuvat epätoivoiseksi huudoksi, se on sitä vaikuttavampaa. Pieniä myönnytyksiä kansanoopperan suuntaan ovat tukkilaisten tanhuama kansanlaulu, saksalainen 1930-luvun suuri hitti Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt ja Toivo Kärjen 1970 säveltämä iskelmä Jos vielä oot vapaa. Jos vielä oot vapaa sopii parhaiten suomalaiseen mielenmaisemaan. Se on merkki elämän menon viihteellistymisestä ja tunteiden vapautumisesta. Kaksi muuta sävelmää soivat turhan pitkään ja rikkovat liikaa Tuomelan omaa tyyliä. Virsisävelmät synnyttävät puolestaan tarinaan kuuluvaa lestadiolaista ilmapiiriä.

Ohjaaja Heta Haanperä on muovannut vahvoja ja eläviä persoonallisuuksia. Virpi Räisäsen Maria-kätilössä on pehmeyttä ja voimaa, käytännöllisyyttä ja vaikenevaa herkkyyttä. Kammottava ensimmäinen synnytyskokemus, kuolleen lapsen silpominen ja äidin hengen pelastaminen näytellään havainnollisesti, mutta samalla tyylikkään taidokkaasti. Jenny Carlstedtin Lahja säteilee aluksi suurta elämäniloa. Rakkaudentarve kasvaa niin polttavaksi, että hän vetää kerran keskellä näyttämöä Onnin päälleen. Siitä ei tule mitään. Näin suhteen ongelma ei jää yleisölle epäselväksi. Romaanissahan riittää vihjailukin.

Rajun rohkea on kohtaus, jossa Gabriel Suovasen Onni tapaa Oulussa salarakkaansa, toisen miehen. Senkin ohjaaja hallitsee taitavasti. Yleisö ymmärtää, mistä on kysymys. Järkyttävää on nähdä, miten homoseksuaalisesta kiinni jäänyt Onni tuomitaan ”rikoksestaan” mielisairaalaan. Sellainenhan oli kehittyvä Suomi vielä sotien jälkeen. Suurehkon esiintyjäjoukon kaikilla jäsenillä on oma karaktäärinsä. Lapsilaulajat ovat valoisamman tulevaisuuden toiveita. Erkki Lasonpalon johtama Oulun kaupunginorkesteri loihtii sointiinsa kihelmöivää sähköä ja pohjoista luontoa kuivassa akustiikassa.

Hannu-Ilari Lampila, Helsingin Sanomat 15.1.2017