Kuulijan omaa luovuutta ja hahmotuskykyä arvostaen

Muistan hyvin ensitapaamiseni Tapion kanssa kesällä 1980. Tuon ajan taidemusiikkipainotteisessa Jyväskylän Kesässä oli vielä pianon mestarikurssi; Tapio oli kurssin opiskelija ja minä koululaisena kesätöissä kurssipaikan päivystäjänä. Kun kävi ilmi, että opiskelen sävellystä ja oma soittimeni on viulu, Tapio veti tuota pikaa tekeillä olleen pianokonserttonsa partituurin esiin ja aloimme pohtia viulustemmojen yksityiskohtia. Sama mutkattomuus, käytännöllisyys ja ahkeruus leimaa muitakin    muistikuviani. Tapio soittamassa loisteliaasti Prokofjevin ensimmäistä pianokonserttoa diplomissaan. Tapio vieraanamme Berliinissä, kokkaamassa opiskelijapariskunnalle maukasta illallista ja hoitamassa Katria (5 kk), jotta vanhemmat pääsivät pitkästä aikaa yhdessä elokuviin (Woody Allenin melkein liiankin pelottava Im Nebel). Tapio kuuntelemassa Hölmöläissatujensa esitystä munkkiniemeläisellä koululla, musiikkiopistolaisten nauttiessa äkkiväärästä koheltamisesta. Tapio johtamassa Vesperini kantaesitystä Viitasaaren kirkossa Musiikin Aika -festivaaleilla. Tapio valitsemassa säveltäjävieraita ko. festivaalille (mm. James Clarke, Heinz Holliger). Oli kyse sitten pianonsoitosta, illallisen valmistamisesta, säveltämisestä, kapellimestarikeikasta tai festivaalin johtamisesta, kaikessa on tuntuvilla sama integriteetti: päämääränä on laatu ja palveleminen, ei oman turhamaisuuden tai (arvo)vallan pönkittäminen.

Monenlainen osaaminen yhdistyykin Tapiossa vaatimattomuuteen ja sujuvuuteen. Suomen nykymusiikkikulttuurin onneksi tämä on pantu merkille monilla tahoilla, sekä taiteellisilla että organisatorisilla. Nykyiset opetustehtävät Sibelius-Akatemiassa ovat tärkeää perinteen siirtämistä myös sikäli, että Tapion omiin opettajiin kuuluivat aluksi sellaiset sodanjälkeisen Suomen musiikkielämän tukipylväät kuin pianotaiteilija Tapani Valsta ja säveltäjä Einar Englund. Tapion sävellyksissä, erityisesti toisessa sinfoniassa minua puhutteleekin piirre, jonka koen hyvässä mielessä ”vanhan koulun”, klassisen sivistyksen heijastumana: hienovaraisuus, vivahteikkuus. Klassinen sivistys tarkoittaa toisaalta tiukkaa ja puhdaspiirteistä rajojen vetämistä, toisaalta rikasta ja kekseliästä näin rajatun alueen kartoittamista, jossa näennäisesti vähäinen muutos voikin avata uusia horisontteja. Ihanteena on suoraviivaisen toitottamisen asemesta pikemminkin verhottu vihjaaminen, kuulijan omaa luovuutta ja hahmotuskykyä arvostaen. Suomalaisen kulttuurin kosketuspinta tällaiseen aitoon musiikilliseen aristokraattisuuteen on toisinaan ohut, mikä ilmenee esimerkiksi Tuomelan, Heinisen ja Faurén tapaisten säveltäjien vastaanoton kitkaisuutena. Älykäs ja vivahteikas perinteen artikuloiminen jää turhan usein toisenlaisten arvojen jalkoihin. (a propos, harhaisesta kritiikistä kimmastuminen on yleinen säveltäjän helmasynti, ja siitä Tapio on ollut esikuvallisen vapaa.) Tapio Tuomelan strategia tilanteessa on ollut pitkäjänteinen periksi antamattomuus omassa säveltäjän, muusikon ja organisaattorin työssä, ei niinkään julkilausumilla tai raflaavilla haastattelulausunnoilla elämöiminen. Luulisin, että viisikymppisellä on hyvä omatunto!

Yksi asia, jossa me säveltäjät emme useinkaan ole kovin eteviä, on suhtautuminen musiikkimme esittäjiin: yhteistoiminta laulajien, soittajien ja kapellimestarien kanssa. Jos uuden teoksen esitys toimii ja kantaa, kyse ei ole niinkään yhden säveltäjämestari-yksilön sankariteosta. Kyse on siitä, että pitkän ajan kuluessa monet ihmiset ovat harjoittaneet paitsi säveltämistä, myös soittoa ja laulua (sekä tanssia, teatteria, liturgiaa, juhlien viettämistä, ylipäänsä kaikkea sitä, mistä musiikkikulttuurimme voimansa ammentaa). Asettuminen osaksi yhteisöllisyyttä näyttää onnistuvan Tapiolta suoremmin kuin monilta kollegoilta. Suhteessa muusikoihin Tapio yhdistää inhimillisyyden ja asiallisuuden, ystävällisyyden ja vaativuuden. Musiikillinen siivilleen nouseminen ei synny sen paremmin nitistämisestä kuin lepsuilustakaan. Se syntyy pitkäjänteisestä yhteisestä kasvusta, keskinäistä luottamuksesta.

”Klassisuudesta” kirjoittaessani en tarkoita, että Tuomelan musiikki olisi jotenkin kilttiä tai harmitonta: eihän Mozartinkaan musiikki sitä ole, niin esikuvallisen klassisena kuin sitä pidetäänkin. Klassiseen sivistykseen kuuluu pyrkimys vapauteen, yleispätevyyteen, kaikenkattavuuteen. Nils Aslak Valkeapään saamenkielisen runouden valitseminen ja tuominen taidemusiikkikulttuurin ytimeen RSO:n tilaamissa, huikean luonnontunteen siivittämissä orkesterilauluissa (Vuohenki luohti) edustaa mielestäni vapautta aina vastakarvaisuuteen asti. Saamelaisten kohtaloa valtaväestön kynsissä on helppoa voivotella, vaikka tarvittaisiin lisää tällaisia aitoja valintoja, winwin-tekoja, joista sekä toinen että oma kulttuuri rikastuvat. Vastakarvaisesti jähmeään suomalaiseen valtakulttuuriin suhteutuu myös Tuomelan musiikin yleinen vikkeläliikkeisyys, joka tihenee rikkaaksi virtuoosisuudeksi. Liikkeen tiheyteen liittyy myös kirkas ja hienostunut kolorismi, vastakohtana perisuomalaiselle harmaudelle. Tapion aktiivinen, pelkäämätön kontaktien solmiminen Venäjällä asuviin muusikoihin on myös epätrendikästä toimintaa.

Kiinnostava kaikenkattavuus tarkoittaa Mozartin musiikissa myös tyylillistä rikkautta, äänenpainoja ylevistä rahvaanomaisiin. Tuomelan Äidit ja Tyttäret -oopperassa ääripäitä edustavat Lemminkäisen äidin rukous Tuonelan joelle lähtiessä ja III näytöksen lemmennostatus. Monenlaista musiikkia tarvitaan, sekä uuden Urkumessun mykistävää sakraalisuutta että oopperan kolmen naisen luonnonlapsen-karkeutta. Monipuolinen uteliaisuus oman kulttuurin juuria kohtaan on mielestäni tehnyt Tapion suomalaisuudesta niin vahvaa. Silti perisuomalainen pidättyvyyskin on tullut tutuksi. Haastattelussa Urkumessun kantaesityksen jälkeisillä kirkkokahveilla Tapiolta kysyttiin hänen omasta suhteestaan jumalanpalvelukseen. Säveltäjän vastauksessa kiteytyi suomalainen uskontunnustus: ”Olen sellaisesta perheestä, etteivät nämä asiat täysin outoja ole.”

Jyrki Linjama