Modernisti, jonka teoksia soittajan on palkitsevaa soittaa ja jonka musiikki avautuu kenties muillekin kuin nykymusiikkiin vihkiytyneille? Totta se on, sellainen on säveltäjä Tapio Tuomela (s. 1958).

Tuomelan musiikin vastaanottoa helpottavat hänen sävellystensä voimakkaat emootiot, värikäs orkestraatio ja rytmi. Soittajatkin hän on ottanut huomioon.

”Olen oppinut arvostamaan sellaista musiikkia, jota ei ole nuotinnettu tarpeettoman hankalasti. Siitä huolimatta se voi olla haasteellista ja hyvinkin virtuoosista – pidän esimerkiksi nopeista tempoista. Soittajan hyvä motivaatio välittyy kuulijalle” , Tuomela sanoo.

Kunnioitus muusikkoja kohtaan juontaa juurensa Tuomelan taustasta. Ennen kuin hänestä tuli säveltäjä, hän ehti kouluttautua pianistiksi ja kapellimestariksi. Pianodiplomin hän teki Sibelius-Akatemiassa 1982 ja kapellimestaridiplomin 1987. Sävellysopinnot olivat olleet siihen asti vain sivujuonne.

Mutta tilanne muuttui jo syksyllä 1985, kun hän palasi Suomeen opiskeltuaan kaksi vuotta Neuvostoliitossa pianonsoittoa ja orkesterinjohtoa. ”Verkostoituminen takaisin kotimaan musiikkielämään kävi hitaammin kuin olin kuvitellut. Huomasin, että nyt oli tilaisuus jatkaa sävellysopintoja toden teolla”, Tuomela muistelee.

Kun opettajaksi sattui vielä Magnus Lindberg, ei paluuta entiseen enää ollut. ”Siinä tapahtui Magnuksen vaikutuksesta sellainen ’ears open’”, Tuomela naurahtaa.

Varovaisesti uusklassikkona aloittaneen nuoren säveltäjän tyyli muuttui pian modernistisempaan suuntaan. Uuden alun takana oli Lindbergin ja seuraavana vuonna opettajaksi tulleen Eero Hämeenniemen opetusmetodi.

”Teos hahmoteltiin ensin piirtämällä kappaleen eleet yksinkertaisina käyrinä ja piirroksina. Vasta sitten alettiin miettiä eleen toteuttamiseen sopivia säveltasoja.”

Tämä metodi oli ratkaiseva Tuomelan kehityksessä säveltäjänä. Yhä edelleenkin hän käyttää samaa metodia, tosin nyt visuaalisuuden rinnalle on tullut myös tunne: usein Tuomela määrittelee työn alla olevalle kohdalle myös sen luonteen.

Opiskelu vei nuorta säveltäjää ulkomaille myöhemminkin. Lukuvuoden 1988-89 hän opiskeli Rochesterissa (N.Y.) Christopher Rousen ja Joseph Schwantnerin johdolla. Siitä vuodesta lähti käyntiin itsenäistyminen säveltäjänä.

”Huomasin yhtäkkiä kuuluvani asuinalueellani vähemmistön vähemmistöön. Oli pakko perustella itselleen, miksi tekee ja mitä tekee. Perusteluiden täytyi löytyä ihan muualta kuin tietyssä musiikillisessa ympäristössä hyväksyttävän musiikin tekemisestä. Siihen asti olin pyrkinyt jotenkin alitajuisesti miellyttämään.”

Musiikillisesti vapaamielisessä ja kokeilevaan innostavassa Berliinissä vietetyn kahden talvikauden (1989-1991) jälkeen Tuomela sävelsi uransa kokeellisimmat teokset, jossa oli ”enemmän hälyääniä, vähemmän harmoniaa” kuin ennen. Tämän kokeellisen kauden tuotantoa on muun muassa kohuttu kamariooppera Korvan tarina vuodelta 1993.

Tuomelan tyyli alkoi kuitenkin muuttua 90-luvun puolivälissä. Vuonna 1995 syntyi orkesteriteos JOKK, jossa harmoninen kieli muuttui hiukan pehmeämmäksi. Enemmän lyyrisyyttä tuli mukaan Kalevalasta innoituksensa saaneen Äidit ja tyttäret -oopperan (1999) myötä. Ooppera aloitti uuden kauden Tuomelan tuotannossa: nyt kuvaan tuli mukaan kansanmusiikki.

Uusi kansanmusiikki, erityisesti laulu, oli kiinnostanut Tapio Tuomelaa jo pitemmän aikaa. ”Kansanmusiikissa on jotain hyvin viettelevää. Siinä laulajan ääni on avoin, viestit ja tunteet ovat suoria. Niinpä väylä vastaanottajaankin on täysin avoin. Kansanlaulu on oopperalauluun, varsinkin sen kliseisimpään osastoon verrattuna paljon aidompaa”, Tuomela kiittää.

By Mari Koppinen 2004

Pelkistetymmän ja helpommin avautuvan musiikin kirjoittaminen on saanut yleisöltä lämpimän vastaanoton, mutta sen vuoksi ei Tuomela halua säveltäjänilmettään muuttaa.

”Musiikkini on kyllin kaunista ilman kolmisointujakin”, hän sanoo. ”Ja kyllä teokseni ovat kuitenkin useammin puhutelleet kuin viihdyttäneet kuulijoita. Toivon, että minulla olisi jatkossakin varaa tehdä taidemusiikkia niillä ihanteilla, joita arvostan. Sen lisäksi olisi toisinaan mukava irrotella esimerkiksi etnoprojektien parissa.”

Tapio Tuomelaa miellyttää eniten orkesterille säveltäminen, mutta myös ooppera on lajityyppinä hänelle läheinen. ”Minua kiinnostavat suuret pinnat ja voimakkaat eleet. Ja värien rikkaus – se on orkesterissa loputon”, hän ihastelee.

Vaikka säveltäjä haluaakin säilyttää teostensa puhuttelevuuden, ei se sulje pois pyrkimystä sävelkielen muuttamisesta monipuolisempaan, ehkä hiukan valoisampaan suuntaan. Tuomelalla on halu tehdä yllätyksellistä musiikkia. ”Haluan luoda kuulijoille yhä erilaisia elämyksiä.”

Säveltäjän ja kapellimestarin tehtäviensä ohella Tapio Tuomelalla on kolmaskin, varsin kiinnostava tehtävä: hän toimii Viitasaarella järjestettävän Musiikin aika –festivaalin taiteellisena johtajana. Tehtävä pitää tehokkaasti huolen siitä, että säveltäjä pysyy tiukasti kiinni ajassa.

”Pyrin olemaan tarkasti perillä siitä, mitä suomalaiset säveltäjät, nuorimmat mukaan lukien, tekevät. Saatan käydä konsertissa monta kertaa viikossa. Sen lisäksi hyllyssäni on aina iso pino levyjä ja nuotteja odottamassa tutustumista.”

Konserttien organisointi antaa hyvän mahdollisuuden ottaa etäisyyttä omaan sävellystyöhön. Toisaalta tehtävästä saa omaan säveltämiseen myös ideoita ja positiivista energiaa. ”Kun sävellän aamupäivän työhuoneessani ja sitten välillä hoidan muita töitä, saatan myöhemmin päivällä nähdä, onko aamulla tehdyssä mitään järkeä. Heti ei pystyisi näkemään metsää puilta.”