ÄIDIT JA TYTTÄRET, HELSINKI (Opera News, March 2000)

Äidit ja tyttäret on nimeltään Tapio Tuomelan uusi ooppera, joka sai ensiesityksensä
6. marraskuuta, mutta teoksen keskiössä on mies – Lemminkäinen, surullisenkuuluisa naistenmies Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa, jonka innoittamana on tehty oopperoita (Eino Juhani Rautavaaran Sammon Ryöstö ja Aulis Sallisen Kullervo) ja lukemattomia muita suomalaisia taideteoksia. Myös Sibelius suunnitteli Kalevala- oopperaa, ja vaikka hän sai valmiiksi ainoastaan preludin, siitä tuli lopulta Tuonelan Joutsen, eräs orkesterilegendoista jotka hän sävelsi aiheenaan Lemminkäisen seikkailut. Äidit ja tyttäret, joka sai kantaesityksensä Suomen Kansallisoopperan Alminsalissa marraskuussa, voisi olla alku kokonaiselle sarjalle Kalevala-aiheisia oopperoita, ja se osoittautui palkitsevaksi kokemukseksi omilla ansioillaan.

Huomattavan suomalaisen runoilijan ja kirjailijan Paavo Haavikon libretto käsittelee Lemminkäistä eräänlaisena oman aikamme Don Juanina, ei ehkä aggressiivisena machona pyrkimyksissään, mutta silti epäilemättä kiehtovana miehenä, valmiina hyötymään suotuisista olosuhteista. Kaikki hänen naissuhteensa tekee tyhjäksi äiti – joko hänen omansa kun hän ponnistelee asettuakseen aloilleen vaimonsa Kyllikin kanssa – tai myöhempien rakastajattarien, Pohjolan sisarusten ja Saaren neidon, äidit. Äidit ovat kaikkea muuta kuin pyhimyksiä, mutta lopulta kaikki naiset liittoutuvat Lemminkäisen tilinteon päivänä.

Tuomela, samanikäisenä maanmiestensä Esa-Pekka Salosen ja Magnus Lindbergin kanssa (syntyneet 1958), todistaa modernin oopperan elinvoimasta Suomessa. Jopa kolmetoista uutta oopperaa odotetaan esitettävän vuonna 2000, muun muassa Sallisen versio Kuningas Lear:ista Helsingissä ja Kaija Saariahon L’Amour de Loin Salzburgin musiikkijuhlilla. Tuomelan muotokieli on läpikotaisin modernistinen muttei koskaan rasittavan karkea. Musiikki on selkeästi ja miellyttävästi hahmoteltua, usein soinnukastakin, varsinkin uuskansanmusiikillisissa lauluissa, joita esittää naistrio, jotka tuovat aika ajoin mieleen kreikkalaisen kuoron. Tuomela tietää, miten värikkääseen orkesteritekstuurin ohella kirjoitetaan säestys silloin, kun lauluäänellä on musiikillinen päähuomio. Kaikki ei onnistunut ihanteellisesti. Huippukohta kohtauksessa, jossa Lemminkäisen ruumis kannetaan näyttämölle rukoilevan äitinsä herätettäväksi, päättyi äkillisesti. Mutta oopperassa on dramaattinen polttopiste, ja viimeiset hetket ovat vaikuttavia, kun naisten äänet kietoutuvat hurmoituneesti yhteen.

Erik Söderblumin sirkusmiljöötä muistuttava lavastus toi mieleen jotkut Ring:in esitykset, mutta se näytti kuitenkin oopperan todellisen luonteen mukaiselta. Pirjo-Liiri-Majavan karuselli pyöri hauskasti polkupyörän voimalla. Miehitys oli yhtenäinen ja vahva. Jaakko Kortekangas oli sympaattinen, kiinteästi laulava sankari. Pia Freund Kyllikkinä lauloi taitavasti mutta loi liian pitkiä likaisia silmäyksiä anoppiinsa, jota esitti määrätietoisesti Ritva Auvinen. Pia Komsi ja Riitta-Maija Ahonen korostivat Pohjolan tytärten eroavaisuuksia, toinen oli kipakka, toinen mietteliäämpi kun hän kertoo Lemminkäiselle, että olisi mielellään mennyt naimisiin, jos hän vain olisi kysynyt. (Valinnan tekeminen tyttöjen välillä oli jotenkin käynyt hänen mielessään.) Kaisa Hannula oli viettelevä Saaren neito, eikä välittänyt äitinsä (Raili Viljakainen) liikuttavasta varoituksesta välttää Lemminkäistä, joka osoittautui olevan puoliksi hänen veljensä. Johtaja John Storgårds ylläpiti hienon tasapainon orkesterimontun ja näyttämön kesken, tuoden esiin teoksen melodisen viehätysvoiman.

George W. Loomis