Tommi Kinnusen palkittu esikoisromaani Neljäntienristeys sopii mainiosti juhlistamaan 100-vuotiasta Suomea, sillä yhden kuusamolaissuvun vaiheita läpi 1900-luvun seuraava tarina kattaa varsin perusteellisesti myös itsenäisyyden ajan tärkeimmät käänteet. Alkuperäisteoksesta Sami Parkkinen on tehnyt libreton, jossa varsinkin toisen näytöksen aikana vahvimmaksi teemaksi nousee homoseksuaalisuus ja sen kätkeminen pienessä maaseutuyhteisössä… Teoksen juonta on erityisesti ensimmäisessä näytöksessä jossain määrin vaikea seurata.

Tapio Tuomelan sävellys lähestyy aihetta oopperan lajityypin rajoja kolkutellen. Näyttämöllä kuullaaan todella paljon puhuttuja repliikkejä, ja orkesterin tehtävänä on usein värittää ja kommentoida lavan tapahtumia näyttämömusiikin tapaan. Värikkäästä ja kirpeän eloisasta partituurista löytyy erilaisia tunnelmia nerokkaasti luovia hetkiä kuten aavemaisella huojuntaefektillä veisaava väkijoukko ja vanhaan saksalaisiskelmään Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt perustuva, lähes kulta-ajan Hollywoodin romantiikan tyyliin soiva kohtaus.

Ohikiitävän viittauksen Leevi Madetojan Pohjalaiset-oopperan johtoaiheisiin kuuluvaan kansanlauluun Tuuli se taivutti koivun latvan voi tulkita kohteliaaksi nyökkäykseksi Oulun suuntaan. Heta Haanperän ohjaus on vahvimmillaan teoksen dramaattisissa ja traagisissa hetkissä. Esimerkiksi rohkeissa rakastelukohtauksissa kiihko ja lihallisuus ilmaistaan yksiseliitteisen selkeästi, mutta samalla hallitun tyylikkäästi.

Rooleissa keskeisimmän vastuun kantaa uljaasti Jenny Carlstedt, jonka esittämä Lahja tasapainoilee elämässään sukupolvien välisessä tienristeyksessä rinnallaan seksuaalisuutensa kanssa kipuileva mies. Carlstedt onnistui myös toteuttamaan muutoksen voimiltaan ja mieleltään hiipuvaksi vanhukseksi erittäin vakuuttavasti. Virpi Räisänen teki vahvalla äänellään ja lavaolemuksellaan Mariasta jääräpäisen ilottoman matriarkan, joka puhtaalla päättäväisyydellään ja tahdonvoimallaan raivaa tietänsä läpi kielteisesti suhtautuvan ympäristön.

Erityisesti oopperan toisessa näytöksessä tarinan dramaattisimmat elementit liittyvät Onniin, jonka hahmoon Gabriel Suovanen tuo upeasti hallitun sekoituksen sisäisen identiteetin ja elämän karun todellisuuden välisen ristiriidan aiheuttamaa hämmennystä ja herkkyyttä, jossa mies ei  oikein tiedä, pitäisikö se kätkeä vai rohkeasti näyttää.

Oulun kaupunginteatteri on oopperan kannalta haastava paikka, sillä täysin kuiva akustiikka ja purkkimainen orkesterimonttu muuttavat sinfoniaorkesterin soinnin hyvin helposti vanhaa gramofonia muistuttavaksi.

Erkki Lasonpalon johtama orkesteri suoriutui vaikeassa tilassa mainiosti. Tuomelan jännitteiltään selväpiirteisesti kehittelevä musiikki jäi erityisesti suurimmissa nousuissaan kaipaamaan ympärilleen edes pienen pientä jälkikaikua.

Kalle Nurmisen suunnitteleman lavastuksen pääasiassa musta väri ja pelkistetty yksinkertaisuus loivat savuun ja kylmään valaistukseen yhdistettynä vaikuttavat puitteet synkille tapahtumille. Pasi Räbinän tyyleiltään selkeä puvustus puolestaan auttoi katsojaa sijoittamaan läpi 1900-luvun loikkivia kohtauksia oikeille vuosikymmenille.

Hannu Hirvelä, Rondo 2/2017