NAISTEN JULMA VALTA (Rondo 10/99)

Äidit ja tyttäret on säkenöivää musiikkiteatteria

Lemminkäinen on luisunut Don Juanista naisten pyörittämäksi reppanaksi, mutta miten naiset valtaansa käyttävät? Jos Paavo Haavikon librettoa Äidit ja tyttäret- oopperaan on uskominen, vallan ja viettien kiemurat jylläävät naisten hallitsemassa maailmassa yhtä raadollisina kuin miestenkin.

Äidin rakkaus on omistamisen halua, Pohjolan emännälle kaikki on kaupan, neidot ovat halullisia itsekkäällä tavalla. Tyttäret pelkäävät äitejään, ja äitien suhde tyttäriinsä on sadistinen. Lämpöä tai muita positiivisiksi tulkittavia naisenergian muotoja on vaikea löytää. Onko Äidit ja tyttäret siis vain yksi lisäluku Haavikkolaisen pessimismin loputtomaan kirjaan? Lopussa tyttäret yrittävät tehdä kapinan äitejään vastaan, mutta nouseeko uudesta sukupolvesta se naiskollektiivin vaihtoehtoinen suunta, joka kaataisi miesten luoman arvomaailman ja käyttäytymismallit sen sijaan että se vain kumuloi ne?

Äidit ja tyttäret on säkenöivintä suomalaista musiikkiteatteria pitkään aikaan. Poissa ovat karvalakit kuin myös niiden tarkoituksellinen polkeminen. Suhde traditioon on vapautunut, kalevalainen maailma ja urbaani nyky-suomi kohtaavat. Osoittelu puuttuu, vaikka joku löytääkin oopperan naisista presidenttiehdokkaan. Haavikon aforistinen teksti pitää pihdeissään, ja se on tasoja ja paradokseja täynnä. Tapio Tuomelan musiikki heijastaa sitä värikylläisenä.

Tuomela käyttää laajaa tyyliasteikkoa mutta onnistuu yhdistämään erilaiset maailmat, kalevalais-primitiiviset muistumat ja modernismin perinnön. Silti voi sanoa, että oopperan selvin kummi on Bergin Lulu. Bergin tapaan Tuomela yhdistää yksityiskohtien loputtomana välkkyvää vuota romanttisiin melodiakaarroksiin ja kiinteisiin, toistuviin ydinaihelmiin. Tekstiä Tuomela käsittelee luontevasti, ja hän käyttää myös sanatonta vokaliisia luomaan joko epäluonnollisia tai seireenimäisesti vietteleviä sävyjä. Loppupuolella musiikki tiivistyy persoonallisimmaksi, kun kohtaloon alistuvat, huokailevat aiheet valtaavat maiseman.

Kansansäkeitä laulava naistrio on etäännytetty kommentoija, jonka osuuksista ei puutu rivouttakaan: “(Nouse nokko, kaunis kyppö / nouse keppelehtimähän / tämän piian pillun päälle / tämän peipposen perälle…”). Alussa Tuomela on kirjoittanut triolle turhankin taiteellista ja jahkaavaa laulettavaa, loppupuolelle kansanlaulumainen suoruus löytyy paremmin.

Erik Söderblom ohjauksessaan karnevalisoi tapahtumia ja yhdisteli asioita toisiinsa surrealistisesti: mm laatikoita käytettiin niin lemmenpesänä kuin ruumisarkkuna, äidin ja Pohjolan emännän rooleja yhdistettiin toisiinsa jne. Toisinaan lopputulos oli turhankin sekava. Alkujakson, Lemminkäisen ja äidin välien selvittelyn ajan sekä teos että tulkinta hieman hakivat itseään, mutta kun päästiin Pohjolaan ja saareen, musiikki ja teatteri tempaisivat mukaansa. Silloin myös ohjauksen groteski huumori toimi. Söderblom oli luonut naishahmoista todellisia syöjättäriä, dekadenteimpana Pohjolan emäntä.

Pirjo Liiri-Majavan sirkusareenaa muistuttavassa lavastuksessa on pelkistynein keinoin toteutettua symboliikkaa, joka antaa assosiaatioille tilaa tulla ja mennä. Puvut yhdistelivät arkaaisuutta, satumaisuutta ja modernia showmaailmaa.

Jaakko Kortekangas tulkitsi Lemminkäisen osan sellaisen hunsvotin rentoudella, joka ei itsekään tiedä missä mennään. Kortekangas osaa antaa tekstille mikä tekstinon, mutta lauluun olisi toivonut hieman ytyä lisää. Ritva Auvinen oli äitinä todellinen pirttihirmu, korskea ja vahva. Taru Valjakka koketeerasi Pohjolan emäntänä hauskasti, ja Eeva-Liisa Saarisen saaren emäntänä oli hyytävä. Pia Komsi ja Riitta-Maija Ahonen veivät Pohjolan tyttärien roolit askeleen kabareen puolelle, ja vielä edemmäs sitä tietä menivät Tytti Metsä, Ilona Korhonen ja Soila Sariola naistriona. Kaisa Hannula saaren tyttönä väläytteli pitkästä aikaa vokaalisia reservejään. Kyllikin osa jää oopperassa jotenkin vajaaksi, mikä ei ole Pia Freundin syy.

Tärkeä rooli esityksen onnistumisessa oli John Storgårdsin johtamalla orkesterilla, joka paneutui Tuomelan vuolaaseen orkesterisatsiin täysillä, tuoden siihen intohimoa ja teatterimeininkiä.

Harri Kuusisaari