Rondo, 12.9.2022

Arvio: Karvalakkiooppera, Kansallisoopperan Alminsali 10.9.2022. Musiikki Tapio Tuomela, libretto Sami Parkkinen (Olli Tiuraniemen kokoaman materiaalin pohjalta), ohjaus Erik Söderblom. Lapin kamariorkesteri, joht. John Storgårds.

Karvalakkiooppera” oli termi, jolla nuorempi säveltäjäsukupolvi kutsui 1970- ja -80-luvuilla Aulis Sallisen ja Joonas Kokkoseen kaltaisten säveltäjien oopperoita kotimaisine historiallisine aiheineen. Ovela kirjaimellinen omiminen on nyt tapahtunut Kemijoen kulttuurituki ry:n tuottaman Karvalakkioopperan myötä.

Saatuaan idean oopperaan yhdessä tuottaja-toimittaja Olli Tiuraniemen kanssa, pyysi librettisti Sami Parkkinen säveltäjäksi Tapio Tuomelaa, jonka kanssa hän oli aiemmin työskennellyt Neljäntienristeys-oopperan parissa. Pohjoisen suuren kulttuuriponnistuksen ohjaajaksi valikoitui konkari Erik Söderblom. Historialliseen tositapahtumaan pohjaava ooppera perustuu niin arkistoaineistoon kuin aikalaisten kertomuksiin, mutta libretto ja ohjaus vievät otetta dokumentaarisesta suunnasta kohti satua, satiiria ja maagista realismia.

Juoniasetelma on suurin piirtein seuraava: Kemijoen kalastajat ovat menettäneet elinkeinonsa, identiteettinsä ja kunniansa ja tuntevat tulleensa valtiovallan pettämiksi, kun lohirikas joki tuli padotuksi 1940-luvun lopulta alkaen. Heidän edustajansa (Hannu Niemelä, Aki Alamikkotervo, Jouni Kokora, Nicholas Söderlund sekä toisinaan myös Kaari-ensemblen laulajista koostuva kuoro) lähtevät joukolla Helsinkiin ja oikeusministeriöön kansalaistottelemattomuuden merkeissä, tavoitteenaan majailla ministeriössä, kunnes korvausasia tulee käsitellyksi.

Samanaikaisessa toisessa juonihaarassa entinen kalastaja Reino (Ville Rusanen) hautoo itsemurhaa jokeen hukuttautumalla, kunnes kohtaa haamuna hänelle ilmestyvän Piijan (Hanna Rantala), jonka elämä luisui aikanaan kurimukseen hänen nuorena jouduttuaan maat lunastamaan tulleen ministerin hyväksikäyttämäksi. Diskanttikuoro Kaari-ensemble vahvistaa Lapin kamariorkesterin sointia joukkoroolejaan vaihtaen; kansioiden käyttö suurimmassa osassa kuoron laulukohtauksia jää harmittamaan.

Suurin osa oopperan näytöksistä esitettiin Rovaniemellä, ja näkökulma oli voimakkaan lappilainen. Piijan ohella ainoa naissolistirooli oli Reinon vaimolla Eevillä (Mari Palo), jonka rooli oli käsikirjoitettu harmittavan passiiviseksi; en epäile, etteikö Palo olisi ottanut hyvin haltuun myös moniulotteisemman hahmon.

Oopperan komediallinen puoli lähestyi liikaa kesäteatterimaisuutta yksilöinä melko ohuiksi hahmoiksi jäävien lähetystön miesten kohtauksissa sekä ministerikolmikko Paavo Väyrysen (Markus Nieminen), Johannes Virolaisen (Tuomas Miettola) ja Christoffer Taxellin (Veikko Vallinoja) balettihameisessa, farssiksi kääntyvässä satiirissa. Vaivaannuttavin kohtaus oli kuitenkin helsinkiläisten duunarien tuki-rap karvalakkimiehille, joka päätyi alleviivaamaan sitä, kuinka vieras hiphop-kulttuuri vaikutti olevan jokaiselle kohtauksen tekijälle.

Koomisten elementtien rinnalla teoksessa kulki kuitenkin myös paljon onnistuneempi tragedia hienovaraisine psykologisine projisointeineen ja taianomaisine symbolismeineen. Tuomelan hienosti soiva moderni sävelkieli väritti vahvimmin juuri inhimillisiä vääryyksiä ja menetyksiä, joiden tulkkeina Rusanen ja Rantala tekivät oopperan vaikuttavimmat roolit. Alusvaatteissaan kulkeva vanhuudenhöperö presidentti Kekkonen (Samuli Takkula) oli Piijan taustakertomuksen myötä jo ensi kertaa lavalle ilmestyessään väritetty kunnon paskiaiseksi; poliittisen historian kuvainraasto oli radikaalimpaa kuin Keskustan vankalta tukiseudulta tulevalta oopperalta olisi osannut odottaa.

Väliajalla selvisi, että vieressäni istuivat niin eräs karvalakkilähetystön oikeista osallistujista kuin tosielämän Reinon tytär Helena Tiuraniemi. Tämä yhteys tositapahtumiin toi etenkin oopperan viimeiseen kolmannekseen koskettavan katarttisen vereslihan, jossa tarinan laajojen kaarten trauma ja traagisuus peittää alleen lähetystön (ainakin osittaisen) onnistumisen tavoitteessaan. Kysyn näytöksen jälkeen Tiuraniemeltä, onko Piijan hahmolla ollut vastinkappale tosielämässä – tuodaanko tässä Kekkosen luurankoja kaapista.

”Jos kysytään tekijöiden virallista kantaa, niin tarina on fiktiota”, Tiuraniemi vastaa monitulkintaisesti.

Santeri Kaipiainen